Mihin haemme ratkaisua oppivelvollisuutta pidentämällä?
Nyt käydään keskustelua siitä, pitäisikö oppivelvollisuutta pidentää vai ei. Vastausta etsittäessä tulee tarkkaan pohtia, mihin ongelmaan ollaan hakemassa ratkaisua. Yleensä yhden ongelman takaa paljastuu muita tekijöitä ja myös ratkaisukeinoja löytyy useita.
Mistä siis puhumme, kun puhumme oppivelvollisuudesta? Suomessa vakituisesti asuvilla lapsilla on lakiin perustuva oppivelvollisuus. Se tarkoittaa velvollisuutta hankkia perusopetuslaissa ja perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa määritelty perusopetuksen oppimäärä.
Oppivelvollisuus alkaa yleensä sinä vuonna, jona lapsi täyttää seitsemän vuotta ja päättyy, kun perusopetuksen oppimäärä on suoritettu tai kun oppivelvollisuuden alkamisesta on kulunut 10 vuotta. Oppivelvollisuus päättyy sen lukuvuoden lopussa sinä kalenterivuotena, jona nuori täyttää 17 vuotta. Oppivelvollisuus ei siis pääty 17-vuotispäivänä.
Suomessa lähes kaikki lapset (99,7 %) suorittavat perusopetuksen oppimäärän ja saavat perusopetuksen päättötodistuksen. Tähän on lisättävä, että edellisen hallituskauden aikana esiopetus muutettiin velvoittavaksi ja lain mukaan lapsen on oppivelvollisuuden alkamista edeltävänä vuonna osallistuttava vuoden kestävään esiopetukseen tai muuhun esiopetuksen tavoitteet saavuttavaan toimintaan.
Ajankohtaiseen oppivelvollisuuskeskusteluun on liittynyt näkökulmia siitä, että Suomessa liian moni nuori jää peruskoulun päättötodistuksen varaan (16 % ikäluokasta ilman peruskoulun jälkeistä tutkintotodistusta). Ja siihen sisältyy syrjäytymisriski. Näistä 16 prosentista nuoria kuitenkin kolmella neljästä on merkittäviä opintopolkuja viiden vuoden sisällä peruskoulun päättämisestä, vaikka itse tutkinto jääkin suorittamatta.
Huolta on siis etenkin koulutuksen keskeyttämisestä toisella asteella eli lukio- tai ammatillisessa koulutuksessa. Keskusteluun on myös liittynyt oppimateriaaleista opiskelijalle muodostuvista kustannuksista toisella asteella, mistä Opetushallitus on tekemässä parhaillaan selvitystä.
Jos lähdemme tarkastelemaan mihin oppivelvollisuuden pidentämisellä haetaan ratkaisuja, voidaan ensin tarkastella peruskoulun päättäneitä. Peruskoulun päättäneistä nuorista huomattava enemmistö jatkaa tutkintotavoitteisessa koulutuksessa. Viimeisten tilastojen mukaan peruskoulun jälkeen ei jatkanut välittömästi tutkintotavoitteisessa koulutuksessa 3 334 eli 5,7 %. Osa heistä jatkoi kymppiluokalla (626), osa ammatilliseen peruskoulutukseen valmentavassa koulutuksessa tai vastaavassa (1 118). Valtaosa (yli 90 %) jatkaa tämän jälkeen tutkintotavoitteiseen koulutukseen. Peruskoulutuksen jälkeiseen koulutukseen siis hakeudutaan ja päästään.
Syrjäytymisvaara on aiheellinen huoli. Suomessa ei kuitenkaan ole tarpeeksi pitkän aikavälin tutkimusta, jossa selvitetään nuorten syrjäytymisen syitä koko nuoruuden tai nuoren aikuisuuden kattavalla seurantajaksolla. Koulutuksen ja työmarkkinoiden ulkopuolella olevista nuorista ei ole riittävästi pitkittäistutkimuksia. Kaikki peruskoulutuksen varassa olevat nuoret eivät kuitenkaan ole syrjäytyneitä. Kyse ei ole pysyvästä tilasta, vaan siirtymävaiheesta. Joillakin nuorilla kestää kauemmin löytää polku koulutukseen ja työelämään. Yleisesti voi todeta, että syrjäytymisen taustalla on useita syitä, eikä yhtä ratkaisumallia ole.
Entä sitten keskeyttäminen? Viimeisimmän tilaston mukaan ammatillisen koulutuksen keskeyttää 7,6 % ja lukiokoulutuksen 3,1 % opiskelijoista lukuvuodessa. Keskeyttäminen on vuosien saatossa jatkuvasti vähentynyt ja siten suunta on oikea, mutta tehtävää vielä löytyy. Aiempien tutkimusten mukaan toisella asteella väärä uravalinta lisää opintojen keskeyttämisriskiä. Nuoria tulisi ohjata realistisiin valintoihin paitsi peruskoulussa, myös ammattiopintojen aikana.
Oppivelvollisuuskeskustelussa tulisi keskittyä ensinnäkin siihen, mitä kouluissa voidaan tehdä, pystytäänkö siellä huomioimaan erilaiset oppijat ja tarjoamaan heille erilaisia ratkaisuja? Toiseksi tulisi keskittyä myös sellaisiin koulun ulkopuolisiin ilmiöihin, jotka aiheuttavat syrjäytymistä ja mahdollistavat luisumisen koulutuksen ja työmarkkinoiden ulkopuolella.
Jos koulunkäynti on ollut syystä tai toisesta haasteellista, pakkokoulun jatkaminen ei ole ratkaisu. Sen sijaan tulee hakea ratkaisua ja tukea yksilölliseen syyhyn. Yhteiskunnan mahdolliset lisäpanostukset on kohdennettava niitä eniten tarvitseville. Näin saadaan todennäköisesti parhaat tulokset, ja vieläpä tehokkaasti julkisen talouden kestävyyttä tukien.