Koulutus ja tutkimus ovat kantaneet suurimman taakan julkisen talouden tasapainottamisesta
Talven mittaan on käyty kiihtyvää keskustelua koulutuksen ja tutkimukseen kohdistuvista leikkauksista. Lukuja tuntuu olevan lähes yhtä paljon kuin mielipiteen ilmaisijoita.
Osa puhuu vuositason leikkauksista, osa hallituskaudella kumuloituvista leikkauksista. Osa puhuu nimellisistä vähennyksistä, osa reaalisista muutoksista. Osa puhuu absoluuttisista muutoksista, osa suhteellisista. Lisäksi vaihtelevat määritelmät siitä, mikä katsotaan leikkaukseksi. Osa puhuu puhtaasti koulutuksen leikkauksista, osalla on mukana tutkimukseenkin kohdistuvat. Osa puhuu tietyn koulutusasteen panostuksista.
Itse tyydyn tarkastelemaan tässä koko koulutukseen käytettyä julkista panostusta. Tilanne toki vaihtelee hieman koulutusasteittain. Tällä hallituskaudella säästöt kohdistuvat varsinkin korkeakouluihin ja ammatilliseen koulutukseen.
Jos tarkastelemme koulutuspanostusta nimellisesti ts. kunkin vuoden hintatasossa, panostus on kasvanut merkittävästi. Kun vuonna 1990 julkiset menot koulutukseen olivat 5,7 mrd. euroa, ne ovat tänä vuonna yli 13 mrd. euroa: kasvua yli 130 prosenttia. Kustannusten nousu on kuitenkin ollut samaan aikaan nopeaa.
Kun tarkastellaan reaalista ts. kustannusten nousun vaikutuksesta puhdistettua panostusta, nykyhinnoin panostukset olivat vajaat 12 mrd. euroa vuonna 1990 ja tänä vuonna reilut 13 mrd. euroa: kasvua reilut 8 prosenttia. Siten voimme todeta, että panostukset koulutukseen eivät ole kasvaneet merkittävästi – varsinkin kun otetaan huomioon tekniset muutokset. Itse asiassa reaaliset koulutuspanostukset olivat suurimmillaan vuosina 2003–2004. Nykyisen hallituskauden lopun taso vastaa vuoden 1997 tasoa.
Jos suhteutamme julkiset koulutuspanostukset BKT:hen, suhde on vaihdellut noin 6–7,5 prosentin välillä. Koska vaihtelut BKT:ssäkin ovat olleet merkittäviä, suhde on ollut itse asiassa hyvin vakaasti vajaat 6,5 prosenttia: nykyään ja tämän hallituskauden lopulla 6,3–6,4 prosenttia. Sinällään on mielenkiintoista, että koulutuspanostukset ovat myötäsyklisiä, vaikka ajattelisi ja toivoisi niiden olevan jopa hieman vastasyklisiä: taantumissa panostaisimme korostuneesti osaamiseen.
Tätä ymmärrettävämpi tarkastelutapa voi olla, että jaamme menot asukasta kohden. Julkiset menot ovat reaalisesti olleet koko ajan pienessä kasvussa: 18 300 euroa vuonna 1990, 20 500 euroa 1994, 20 600 2004 ja noin 22 000 tänä vuonna. Koulutukseen kukin suomalainen laittaa julkisen panostuksen kautta tänä vuonna 2 400 euroa, kun korkeimmillaan panostus oli 2 600 vuonna 2004 ja matalammillaan 2 300 vuonna 1994.
Jotta saisimme kuvan koulutuksen roolista julkisessa taloudessa, voimme suhteuttaa koulutuspanostukset julkisiin kokonaismenoihin. Suhteessa suurimmillaan panostukset ovat olleet lähes 13 prosenttia kokonaismenoista vuosina 1990 ja 2003. 1990-luvun lamassa osuus kävi matalimmillaan 11,2 prosentissa. Nyt olemme jo alittaneet 11 prosenttia. Hallituskauden lopussa koulutuspanostuksen osuuden julkisista menoista voi ennakoida olevan noin 10,5 prosenttia. Olemme siis huomattavasti matalammalla tasolla kuin 1990-luvun lamassa, vaikka esimerkiksi työttömyys ja siitä aiheutuvat sosiaaliturvamenot eivät ole räjähtäneet samalla tavoin.
Tutkimus ja koulutus liittyvät kiinteästi yhteen. Siten emme voi unohtaa myöskään panostuksia tutkimukseen. Julkiset reaaliset panostukset tutkimukseen olivat suurimmillaan 2000-luvun alussa ja vuonna 2009 yli 4 miljardia euroa. Tänä vuonna ollaan alle 3,5 miljardin tason. Siten leikkaukset ovat koulutusta voimakkaampia. Vaikka perustutkimus onkin välttynyt reaalisilta leikkauksilta, elinkeinoelämään ja sektoritutkimukseen kohdistuvat leikkaukset ”valuvat” koulutus- ja tutkimuslaitoksiin.
Miksi koulutus- ja tutkimuspanostuksista on sitten tärkeää keskustella? Usein julkisessa keskustelussa ollaan huolissaan, että yritykset eivät investoi Suomeen. Tällöin puhutaan tehdasrakennuksista, koneista ja laitteista. Investoinnit eivät kata edes pääomakannan kulumista.
Suomessa osaamisen – yksilöiden ja yhteisöjen ns. aineettoman pääoman – on itse asiassa arvioitu olevan vähintään 1,5-kertainen kone- ja laitekantaan verrattuna. Kun lisäksi otetaan huomioon haasteemme kehittyneenä teknologisen eturintaman maana, väestön ikärakenteen sekä tuottavuuden merkityksen kasvun lähteenä, olisikin usein perusteltua olla perinteistä pääomakantaa huolestuneempi osaamispääomamme kehittymisestä.
Lopuksi voimme todeta yhteenvetona, että julkiset koulutuspanostukset ovat olleet varsin vakaita pidemmällä aikavälillä. Silti ei voi kiistää sitä, että nyt koulutukseen on tehty merkittäviä leikkauksia lyhyellä aikavälillä ja nämä ovat kohdistuneet eri tavoin. Koulutus ja tutkimus ovat kantaneet suurimman taakan julkisen talouden tasapainottamistaakasta.
Olemme saavuttaneet kipupisteen. Jatkossa leikkaukset on kohdistettava muualle. Mikäli koulutuksen säästöjä ei voida välttää, lisäsäästöt on haettava koulutussektorin pitkäjänteisen kehittämisen kautta. Puhtaisiin leikkauksiin ei ole enää varaa ilman merkittäviä vaikutuksia opetuksen ja tutkimuksen määrään ja laatuun. Lisäsäästöt pahentaisivat negatiivista kierrettä. Huolehtimalla aineettoman pääoman kehittymisestä edistämme aidosti kilpailukykyä, potentiaalista talouskasvu, työllisyyttä ja hyvinvointia tulevaisuudessa.