Korkeakoulujen määrästä, yhteistyöstä ja jatkuvasta uudistumisesta

Opetusministeriön 90-luvun koulutuksen ja tutkimuksen kehittämissuunnitelmien ja ministeriön lokakuisen korkeakouluille suunnatun ohjauskirjeen vertailu herättää hienoista hämmästystä. Monia tekstinpätkiä voisi siirtää sellaisenaan vuosikymmeneltä toiselle. Korkeakoulujen yhteistyön tiivistäminen ja rakenteellinen kehittämistyö olivat vahvasti esillä jo Koiviston ja Ahtisaaren aikaan.

Ensireaktio linjauksia lukiessa on, että korkeakoulurakenteissa ei varmaankaan ole tapahtunut muutoksia, kun samat asiat toistuvat vuodesta toiseen. Ensireaktio pettää, sillä tapahtunut on paljon.

Ehkä rakenteellinen uudistumisvaatimus onkin syytä nähdä korkeakoulupolitiikan pitkänä linjana. Vastikään maassamme vieraillut komission virkamies totesi, että Suomessa kyetään varsin joustavasti päivittämään koulutusjärjestelmän isoja virtoja maailman muuttuessa. Itse emme tätä aina näe, kun järjestelmätason vertailukohtaa muihin maihin ei arkityössä muodostu.

Korkeakoulujärjestelmän rakenteellisesta kehittämisestä käytävää julkista keskustelua onkin turhaan leimannut hankeajattelu. Uudistaminen on jatkuva prosessi. Oleellista on, että kehittämistä tehdään jatkuvasti ja pitkäjänteisesti.

Korkeakoulujen määrä on 2000-luvun yhdistymisten seurauksena vähentynyt 49:stä 38:aan, ja lisää fuusioita on suunnitteilla. Lappeenrannassa mennään yhteiseen LUT-konserniin ja Tampere3 on kaikkien huulilla. Yhdistymiset ovat rakenteellisen kehittämisen näkyvin osa, mutta niiden lisäksi tehdään paljon muutakin. Viimeisen vuoden aikana useat korkeakouluryhmittymät ovat kertoneet strategisen yhteistyön käynnistämisestä ja työnjaon selkeyttämisestä. Pääkaupunkiseudulla ammattikorkeakoulut tiivistävät yhteistyötään. Vaasassa yliopisto ja ammattikorkeakoulu käynnistävät laajaa yhteistä opetusta. Usea korkeakoulu on yhdistämässä osaamistaan Lounais-Suomen kehittämiseksi. Vastikään Itä-Suomen, Oulun, Tampereen ja Turun yliopistot allekirjoittivat strategisen yhteistyösopimuksen. Oulussa pohditaan yhteistä korkeakoulukampusta. Vastaavia esimerkkejä löytyy enemmänkin.

Hallitus on ilmoittanut tukevansa rakennetyötä purkamalla korkeakoulujen yhteistyön esteitä ja tukemalla kokeiluja. Tätä todella tarvitaan, sillä korkeakoulujen rahoitus vähenee hallituskaudella 400 miljoonaa euroa. Paras lähtökohta ja onnistumisen edellytys rakenteellisessa kehittämisessä on, että se lähtee toimijoista itsestään. Valtioneuvoston ja ministeriön tulee toimia suunnan osoittajana ja tukijana, mutta konkreettisten yhteistyöaloitteiden toimivuus taataan parhaiten, kun ne nousevat korkeakoulujen omasta tilannekuvasta ja analyysista.