Jussi-Pekka Rode: Puheenvuoron sijaan tarvitsemme vuoropuhelua ja työrauhaa

”Mees valittaan nälkääs, niin eteesi lyödään semmoinen rätinki, että sulla ei voi olla nälkä.” Väinö Linnan Tuntematon Sotilas -teoksen alikersantti Lahtisen sanat pätevät opetus- ja kulttuuriministeriön virkamiespuheenvuoroon ja aiemmin esitettyyn Sivistyskatsaukseen, kun käsitellään ammatillista koulutusta.

Tällä hallituskaudella ammatillista koulutusta on pyritty uudistamaan aivan jatkuvasti. Sivista on ollut etulinjassa, kun etujärjestöjen voimin on onnistuttu torppaamaan mm. opiskelijavuosikertymien muuttuminen ja ammatillisen rahoitusmallin jakaminen. Uudistuksia on silti riittänyt: ammatillisen koulutuksen rahoitusmalli on jäädytetty, opiskeluhuollon vastuut on siirretty hyvinvointialueille, oppivelvollisuus laajennettu, opetuksen ja ohjauksen tulkintaa muutettu sekä toteutettu tutkintoon johtavan valmistavan koulutuksen muutokset. Parannuksia on tehty lisäämällä ammatillisen koulutuksen hieman pysyvää rahoitusta, vaikka myös määräaikainen rahoitus on tuottanut päänvaivaa hankehumpan muodossa.

Monet näistä muutosesityksistä ovat tulleet hallitusohjelman ulkopuolelta ja eteen sellaisella vauhdilla, että yhteistä tilannearviota ei ole pystytty muodostamaan laajalla pohjalla. Kun vielä toissa hallituskaudella ammatillisen koulutuksen reformia valmisteltiin pitkään ja hartaasti, on meno ollut viimeisen neljän vuoden aikana lievästi sanottuna työlästä. Monesti etujärjestön edustajana olen huomannut, että ministeriöllä ja koulutuksen kentällä toimivilla ei ole yhteisesti jaettua tilannekuvaa, ja uudistaminen pitäisi aloittaa sen muodostamisesta.

Ulkoinen paine, joka ammatilliseen koulutukseen kohdistuu, on myös kovaa. Tuore virkamiespuheenvuoro sisältää ajatuksia mm. alueellisista ammatti-instituuteista, rahoituksen ”vapautumisesta” muiden koulutusmuotojen käyttöön sekä rahoitusmallin totaalista myllerrystä. Esityksiä perustellaan esimerkiksi pienentyvällä ikäluokalla ja väestön koulutustason nostamisella.

Toivoisin opetus- ja koulutusministeriöltä, että yksisuuntaisten puheenvuorojen ja katsauksien sijaan nyt olisi paikka yhteiselle ja laajalle keskustelulle yhdessä eri etujärjestöjen kanssa. Voisimme ehkä päästä lähemmäksi toisiamme siinä ajatuksissa, miten yhteistyössä vastaamme osaamistason nostamiseen, koko ikäluokan kouluttamiseen ja osaajapulaan.

Oppilaitoksille on annettava kaikesta kiireestä ja tavoitteista huolimatta myös enemmän työrauhaa. Ei voi mitenkään olla motivoivaa tehdä työnsä hyvin, kun joka vuosi oma työn tekeminen uhataan uudistaa, peruuttaa tai muuttaa.