Joustavuutta ja ennakoitavuutta opiskelijavalintoihin
Opiskelijavalinnat ovat keskusteluttaneet runsaasti tänä keväänä. Näkemysten kirjo on ollut laaja, mutta yhteistä se, että opiskelijavalintoihin kaivataan muutoksia. Suomen opiskelijavalintajärjestelmä on mutkikas ja johtaa helposti useisiin välivuosiin ennen opiskelemaan pääsemistä. Kansallisen ylioppilastutkinnon päälle osallistutaan alakohtaisiin valintakokeisiin, joihin valmistautumiseen menee runsaasti aikaa ja energiaa. Ja pettymyksiä tulee: kaikille ei riitä paikkoja, ei ainakaan suosituilla aloilla.
Haku- ja valintajärjestelmään on viime vuosina jo tehty useita muutoksia. Eniten pelkoja ovat herättäneet ns. ensikertalaiskiintiöt eli paikkojen varaaminen niille, joilla ei vielä ole opiskelupaikkaa tai tutkintoa. Turun yliopiston kokemus on ollut, että kiintiöt eivät ainakaan vielä ole merkinneet suurta muutosta aiempaan. Positiivinen vaikutus muutoksella on ollut niihin aloihin, joille aiemmin hakeuduttiin ”odottamaan mieleisempää”. Nyt esimerkiksi kemiaa opiskelemaan hakevat ne, jotka haluavat kemisteiksi, eivätkä lisäksi ne, jotka haluavat lääkäreiksi. Hakijamäärät toissijaisiin kohteisiin ovat ehkä vähentyneet, mutta niin ovat opintojen keskeyttämisetkin.
Ylioppilastutkinnon tulosten hyödyntäminen opiskelijavalinnoissa on lisääntymässä voimakkaasti. Suosituilla aloilla sitä vastaan on esitetty huoli todistuspisteiden heikosta erottelevuudesta. Helsingin yliopiston johdolla kehitetäänkin parhaillaan uudenlaisia laskentamalleja, joilla erottelevuutta voidaan lisätä. Toisaalta: valintakokeissakin ratkaisevat usein desimaalit. Toinen usein esitetty väite koskee todistusvalinnan ongelmia aloilla, joita ei ole mahdollisuutta opiskella lukiossa. Opiskelijavalinnan ydin on mielestäni kuitenkin sen mittaaminen, kenellä on parhaat valmiudet menestyä opinnoissa. Ei sen, kuka jo ennakkoon tietää eniten tulevasta alastaan.
Todistusvalintaan liittyy kuitenkin myös aitoja uhkia. Simulaatioharjoitukset ovat osoittaneet, että pelkillä todistuspisteillä nykyistä harvempi miespuolinen hakija pääsisi sisään. Pelätään myös lukion muuttumista yhä kilpailullisemmaksi ja preppauskurssien siirtymistä lukiovaiheeseen.
Vaikka todistusten perusteella valitseminen lisääntyy, jokin muukin valintatapa sen rinnalla on syytä säilyttää. ”Myöhemmän heräämisen” samoin kuin siirtymisen toiselle alalle on jatkossakin oltava mahdollista. Lisäksi todistusvalinnan soveltaminen ammatillisen toisen asteen linjaa tuleville on ainakin yliopistoissa haasteellista.
Valintakokeita ei tule kuitenkaan säilyttää entisenlaisena, ja muutosta onkin jo nähtävissä. Kokeet järjestetään valtakunnallisesti yhteistyössä, kokeeseen opiskeltava aineiston määrä pienenee tai aineistoa saatetaan jakaa sovellettavaksi vasta itse koetilanteessa. Valintakokeena voi toimia myös esimerkiksi avoimen yliopiston kautta tarjotun kurssin suorittaminen.
Valintakokeita on perusteltu niiden motivaatiota mittaavalla merkityksellä. Jonkin opintojakson suorittaminen olisi juuri sitä: se antaa kuvaa alan opiskelusta, vähentää ”vääriä valintoja” ja vie samalla jo osaamista eteenpäin. Mallia pitempään soveltaneilla oppiaineilla on näyttöä siitä, että tällaista väylää opiskelemaan tullut etenee opinnoissaan paremmin ja keskeyttää ne harvemmin kuin perinteisen valintakokeen kautta opiskelupaikan saanut.
Yhden vaihtoehdon tarjoaa kandidaattitasoisen koulutuksen rakenteen muuttaminen, joka useissa yliopistoissa onkin käynnissä. Hakeutuminen aluksi aiempaa laajempiin tutkinto-ohjelmiin ja oman erikoisalan valitseminen vasta muutaman opintovuoden jälkeen antaa yhtä lailla aikaa ajatella.
Ovatpa tulevat muutokset millaisia tahansa, hakijoiden kannalta on tärkeää, että he tietävät niistä ajoissa. Yliopistoilla on ollut tapana päättää valintaperusteista vain vuodeksi kerrallaan. Nyt tähän toivottavasti tulee muutos, eli esimerkiksi tänä kesänä linjattaisiin valintaperusteet aina vuoteen 2021 saakka. Yliopistojen on myös syytä vahvistaa hakijaohjausta. Se on sekä yliopiston että hakijoiden etu.